Muutaman viikon tauko purkuprojektista tekee ihan hyvää. Puutarhassa riittää vielä kukkia, vaikka alkaa jo olla syksyn tuntua. Pysähdyn ja muistutan itselleni, että minulla on joka hetki jo kaikki mitä tarvitsen - ei tarvitse välttämättä tavoitella mitään eikä koko ajan kiirehtiä jonnekin. Yritän opetella nauttimaan elämästäni juuri nyt enkä vasta joskus tulevaisuudessa Runotalossa. Runotalo on tässä ja nyt parhaimmillaan; keskeneräisenä ja elämänmakuisena.
2 kommenttia:
Niinpä se usein on,aina odottaa että sitten kun...
Miksiköhän ihminen niin helposti on sellainen odottaja...
Lähetä kommentti